Kaksi vuotta raittiina
Pian tulee kaksi vuotta siitä, kun jätin alkoholin ja aloin absolutistiksi. Vuosi sitten ilmestyi ensimmäisestä raittiista vuodesta ja neljän muun raitistuneen naisen kokemuksista kertova kirjani Vapaa viinistä – miten elämä muuttuu, kun pistää korkin kiinni.
Vuoden aikana olen saanut todella paljon palautetta lukijoilta, jotka kertovat lopettaneensa juomisen kirjan avulla. Yllätyksekseni puolet palautteen antajista on ollut miehiä. Vaikka kirja oli naisille omistettu, myös miehet pystyvät siihen samaistumaan. Joukossa on myös sellaisia, joilla alkoholismi oli jo pidemmälle kehittynyt ja takana oli katkaisuhoitoja.
Niin moni on toivonut jatkoteosta tai verkkosivuja kirjalle, että päätin perustaa näin alkajaisiksi tämän blogin. Kun kerran kirja on toiminut kirjallisena vertaistukena, tämä blogisivusto voisi täydentää sitä. Täällä voisivat muutkin kertoa tarinansa: miten pääsivät irti ja miltä tuntuu riippuvuudesta vapaa elämä.
Kommentoikaa, lähettäkää toiveita ja parannusehdotuksia! Julkaisen mielelläni myös teidän tarinoitanne, voitte lähettää minulle sähköpostitse etunimi.sukunimi (at) hotmail.com.
Löydät täältä aiemmat blogipostaukseni aiheesta http://viisaselama.fi/author/irakoivu/
ja jos et ole lukenut kirjaa, tässäpä erittäin lyhyesti omasta vapautumisestani:
Raitistumispäätös ei syntynyt hetken mielijohteesta vaan sitä edelsi vuosikausia rimpuilua, tipattomuuksia ja paljon syyllisyyttä, häpeää ja ilottomuutta. Toiveita kohtuuden oppimisesta ja jatkuvaa epäonnistumista sen suhteen. Huonommuuden tunnetta ja pelkoa siitä, että alkoholista oli tullut liian tärkeää, elämän suola. Pelkoa siitä, että minusta tulee alkoholisti.
Mietin monta vuotta, miltä tuntuisi elää raittiina. Se houkutteli, mutta samalla pelotti. Miten ympäristö suhtautuu? Tuleeko minusta sosiaalinen hylkiö?
Luin muiden spontaanisti raitistuneiden iloa pulppuavia kuvauksia uudesta elämästään ja aloin miettiä, olisiko minusta absolutistiksi. Mitä enemmän tietoa ja muiden kertomuksia luin, sitä varmemmaksi tulin: joku päivä minä teen sen.
Vuonna 2014 päätin, että pistän korkin kiinni syystalvella 2015, kun kaveripiirin viimeiset nelikymppiset siltä vuodelta on juhlittu. Viimeisissä juhlissa minun ei enää edes tehnyt mieli juoda, koska odotin malttamattomana uutta elämääni. Niin hyvin olin itseni siihen psyykannut. Join kuitenkin, puoliväkisin, koska olin niin päättänyt.
Aamulla herätessä oli tuttu juhlienjälkeinen hapokas maku suussa ja voimakas alakulo etanolin tehtyä työtään endorfiinivarastojen tyhjennyksessä. Ensimmäinen ajatus oli, etten enää ikinä juo. Ja sitten muistin: minähän EN enää ikinä juo! Minun ei enää IKINÄ tarvitse tuntea tätä ilottomuutta, itseinhoa ja häpeää. Minun ei enää koskaan tarvitse miettiä, muistanko kaiken ja mitä tuli puhuttua kenellekin. Eikä tarvitse jännittää olenko enemmän humalassa kuin muut, meneekö yli.
Valtava riemu, helpotus ja ilo valtasit minut. Ja se fiilis pysyi aikalailla jatkuvana kokonaisen vuoden. Alussa toki tuli haikeuden hetkiä, mutta suurimmaksi osaksi olin rakastunut raittiuteen, tunsin syntyneeni uudestaan ja kaikki oli taas mahdollista. Varmasti olin joidenkin ystävieni mielestä myös varsin rasittava, mutta se ei minua haitannut. Olin onnellinen, pulppusin elämäniloa.
Olen yhä onnellinen ja tunnen ilon ja onnen läikähdyksiä pienistä asioista tuon tuosta. Mutta ensimmäiseen vuoteen verrattuna olo on tasoittunut, maadoittunut. Raittiudesta on tullut normaalitila eikä se tule enää muulloin mieleen kuin tilanteissa, jossa muut juovat. Vieläkin hieman jännitän jossain seurassa, tekeekö joku juomattomuudestani numeron. Lähipiiri on jo tottunut ja saan kuulla yhä harvemmin ”eihän haittaa jos minä otan”, mikä on helpotus.
Löysin viikko sitten sälälaatikostani lapun, johon olin kirjoittanut suurimmat pelkoni liittyen raitistumiseen. Siinä luki: ”Pelkään, että muutun niin etten enää halua tehdä tiettyjä asioita ja mennä joihinkin tilaisuuksiin, joihin kuuluu alkoholi. Pelkään, että en kelpaa raittiina, että minusta tulee sosiaalinen hylkiö eikä minua kutsuta enää minnekään, missä käytetään alkoholia.”
Pelkoni ovat osittain toteutuneet: en tosiaan enää viihdy paikoissa, joissa ennen ”viihdyin” humalassa eli pimeissä yökerhoissa joissa on huono ilma ja musiikki soi niin kovalla ettei keskustelua kannattanut edes yrittää. Tai isoissa juhlissa, jonne tullaan näyttäytymään eikä olla oikeasti kiinnostuneita muista ihmisistä.
En tosin viihtynyt niissä aiemminkaan, vaan ”join itseni mukavaksi”. Nykyään ei tarvitse, vaan voin poistua paikalta jos puitteet tai seura ahdistavat.
Viihdyn kuitenkin yhä ystävieni ja perheeni kanssa illanistujaisissa, konserteissa, terassilla, kahvilla, teatterissa, mökillä jne.
Toinen pelkoni, että minut hylätään, oli turha. Kun muut juovat skumppaa tai viiniä, minä siemailen holittomia tai vettä ja humallun seurasta. Kun on tarpeeksi usein ollut humalassa tietyissä tilaisuuksissa, tulee sellainen Pavlovin koira -reaktio: olo on hauskan hiprakkainen, vaikka juo vain vettä. Siitä humalasta kuitenkin selviää, kun hyppää auton rattiin eikä aamulla ole krapulaa.
Tulen myöhemmin kirjoittamaan enemmänkin aiheesta, miten elämä muuttuu, kun pistää korkin kiinni, mutta näin alkajaisiksi kiteyttäisin: elämänlaatu paranee huikeasti, kun ei enää turruta itseään kestääkseen arkeaan, vaan alkaa elää sellaista elämää, josta ei ole tarvetta paeta.
Tällä en tarkoita sitä, että elämä olisi raitistumisen jälkeen pelkää ruusuilla tanssia. Minullakin on ollut tässä kahden vuoden aikana todella rankkoja kokemuksia, muun muassa iso, ruma oikeusjuttu, mutta kertaakaan en ole haikaillut viinin perään.
Ennen olisin nollannut stressiäni viinipullolla, mutta nykyään käsittelen asiat ja tunteet raakoina ja tunnen itseni siksi vahvaksi. Niin kauan kun minä olen itseni puolella, jaksan ja kestän mitä vain. Selviän mistä vain, koska voin luottaa itseeni. Koska olen vapaa.
Ira Koivu
