Kevättalvella 2011 havaitsin, että lasillinen viiniä silloin tällöin oli muuttunut jokailtaiseksi tissutteluksi. Viattomasta nautinnosta oli tullut pakokeino arjesta, joka tuntui vankilalta.

Aamulla heräsin voimakkaan ahdistuksen ja syyllisyyden tunteisiin, ja päätin pyhästi, että tänään en ota.
Töiden jälkeen huomasin jalkojeni vievän minut Alkon kautta kotiin.
Miten olin joutunut tähän jamaan, jossa viini vei ja minä vikisin?

Nyt jälkikäteen on helppo nähdä, miten (henkisen) riippuvuuden kehittyminen eteni.
Olin eronnut tyttäreni isästä puolitoista vuotta aiemmin (ero oli helppo ja välttämätön), ja olin 3-vuotiaan taaperon lähivanhempi.

Olin myös saanut hoitovapaan jälkeen vakituisen työpaikan aikakauslehdessä ja ostanut pienelle perheelleni kodin.
Alussa töissä oli ihanaa, mutta pikkuhiljaa paljastui, että esimies harjoitti systemaattista työpaikkakiusaamista.

Arki tuntui vankilalta: työpaikalla oli henkisesti raskasta, mutta en voinut irtisanoutua, koska millä maksaisin karenssin ajan asuntolainan ja muut elämisen kulut?
Työpäivän jälkeen kotona odottivat kotityöt ja täyden huomion vaativa taapero.
Kaipasin omaa aikaa, aikuisten seuraa ja vapautta käydä vaikka lenkillä tuulettamassa päätä.

Kerrottuani tuntemuksistani ystävälleni, hän neuvoi: ”Ala ottaa pieniä aikuishetkiä, kun lapsi nukkuu. Kaada lasiin hyvää viiniä ja tee itsellesi hyvää ruokaa, ja nauti!”.

En ollut ikinä ymmärtänyt, miksi joku joisi yksin, mutta päätin testata. Ostin pullon hyvää valkkaria ja tein sen kanssa vuohenjuustosalaattia.
Lasillinen viiniä pehmensi mukavasti kireitä ja stressaantuneita aivojani, ja turrutti tunteita: asiat tuntuivat luistavan paremmin.
Viinilasillisen, vuohenjuustosalaatin ja television äärellä en tuntenut olevani yksin. Vietin laatuaikaa itseni kanssa!

Pikkuhiljaa lasillinen viiniä silloin tällöin alkoi muuttua jokailtaiseksi tissutteluksi, ja lopulta lasillisen sijasta meni koko pullo.

Ajatukset hakeutuivat pitkin päivää siihen hetkeen, kun saan lapsen nukkumaan ja voin istahtaa viinilasin kanssa television ääreen.
Aamuisin päätin, etten tänään ota, ja illalla otin.
Ahdisti ja hävetti, ja pelkäsin myös sydämeni puolesta: se oli kovilla, koska kompensoin viiniharrastusta syömällä superterveellisesti sekä urheilemalla ja tekemällä töitä kuin hullu.

Melkein hyppäsin ilosta kattoon, kun löysin tutkimuksen, jossa kerrottiin, että jos on alle 40-vuotias eikä ole katkaisuhoitohistoriaa, voi päästä riippuvuudesta olemalla neljä kuukautta juomatta. Sinä aikana aivoihin syntyneet alkoholipolut katoaisivat, ja voisin sitten opetella kohtuukäyttäjäksi.
Tartuin tähän mahdollisuuteen kuin hukkuva oljenkorteen ja pistin korkin kiinni. Se onnistui nyt helposti, koska tiesin, että neljän kuukauden jälkeen koittaisi palkinto: minusta tulisi kohtuukäyttäjä!

VAPAAKSI VIINISTÄ

Tipattoman aikana olo oli huikean hyvä ja aloin kirjoittaa anonyymia blogia kokemuksistani. Saamani palautteen perusteella huomasin, etten ole ainoa lajissani: korkeasti koulutettu työssäkäyvä äiti, jonka kulissit ovat tiukasti pystyssä: riippuvuus alkoholiin ei näkynyt ulospäin.
Yllättäen myös moni mies otti yhteyttä ja kertoi samaistuvansa tarinaani.

Jatkoin neljän kuukauden tipattoman jälkeen alkoholinkäyttöä, mutta nyt päätin, etten enää ikinä juo yksin, enkä paetakseni ikäviä tunteita.
Joisin vain iloon, sosiaalisesti ystävien kanssa.

Päätös piti, ja tein muutoksia, jotka helpottivat arkea. Vaihdoin työpaikkaa ja pääsin unelmatyöhöni kansalaisjärjestöön. Aloin seurustella, ja lapsen varttuessa aloin saada muutenkin hieman enemmän aikaa itselleni.

Mutta muutaman vuoden kuluttua huomasin, että riippuvuus alkoi taas nostaa päätään. Kun parisuhteessa tuli ongelmia, alkoi tehdä mieli juoda yksinkin.

Niinpä tein päätöksen, johon valmistauduin huolella. Pistäisin korkin kiinni ystäväpiirini viimeisten 40-vuotisjuhlien jälkeen.
Ne juhlat koittivat marraskuussa 2015. Yllätyksekseni minun ei edes tehnyt mieli juoda, olin psyykannut itseni niin hyvin. Lähdin ajoissa kotiin eikä aamulla ollut krapulaa – vain suuri ilo uudesta alusta.

Aloin heti kirjoittaa kirjaa siitä, miten elämä muuttuu, kun pistää korkin kiinni. Olin itse kaivannut sellaista opusta, mutta kirjastosta ja netistä löytyi vain AA:n avulla toipuneiden tarinoita, joissa keskityttiin menneeseen. Tarinat loppuivat siihen, kun raitistuttiin. Minua kiinnosti tietää, mitä sitten tapahtuu.

Olin suurimman osan elämästäni uskonut, että elämä ilman alkoholia on tylsää, ja että raittiina minusta tulisi tiukkapipoinen ja yksinäinen tosikko.
Mutta viinistä vapautuminen toikin iloa, energiaa ja rohkeutta tehdä suuria elämänmuutoksia. Aloin elää unelmia toteen NYT, eikä sitten kun.

Olin pienestä tytöstä lähtien haaveillut omasta hevosesta, mutta käsitin, ettei minulla tulisi olemaan siihen varaa Espoossa asuessani. Mikään palkka ei riittäisi hevosen ylläpitoon, kun perheessä on vain yhden ihmisen tulot ja kahden menot. Onnekseni tyttäreni on myös heppahöperö ja jakoi unelmani.
Irtisanouduin työpaikastani, myin kotimme Espoossa, ostin hevosen ja talon Hämeenlinnasta, jonne muutimme tyttären, kissan ja hevosen kanssa. Perustin yrityksen, Viestintätoimisto Muna vai Kana Oy:n.

Tänä vuonna (2020) tulee täyteen viisi vuotta viinistä vapaana, soberistina.
Tänä vuonna toteutuu myös visio, jota olen pyöritellyt mielessäni siitä saakka, kun kirjasta alkoi tulla palautetta. Vapaa viinistä laajenee nyt kirjasta verkkoyhteisöksi, ja lisäksi kirjasta tulee uusi, täydennetty painos e- ja äänikirjana sekä verkkokurssi.

Pyörittelin pitkään mielessäni uudelle kokonaisuudelle nimeä, joka kuvastaisi: