Olimme tällä viikolla Lontoossa tyttäreni kanssa ja yhtenä iltana menimme kehuttuun italialaiseen ravintolaan Earl’s Courtin pittoreskilla sivukadulla. Tehdessämme tilausta ovesta kurkkasi tyylikkäästi pukeutunut vanhempi mies, joka keskeytti meidät ja kysyi saisiko hän punaviinilasin terassille. Hänellä tuntui olevan kova kiire.

Tarjoilija lupasi tuoda, ja mies livahti takaisin terassille.

Pizzaa syödessäni katselin ikkunapöydästämme, kun mies istui pimenevässä illassa terassilla punaviiniään siemaillen ja tupakkaa poltellen. Hetken tunsin haikeutta: minä en enää ikinä tee noin.

Mutta sitten muistin, miksi en tee niin. Muistin, kuinka kauheaa oli kun ei voinut keskittyä mihinkään odottaessaan tuota hetkeä: ensimmäistä imaisua ja siemausta. Kuinka ajatukset kiertyivät vähän väliä siihen, että saan kaataa viiniä lasiin. Kuinka mikään muu ei tuntunut oikein miltään ja kuinka se lasillinen ei kuitenkaan tuottanut tyydytystä.

Tunnelmallinen hetki, jonka mielikuvamainonta ja ympäröivä yhteiskuntamme on lapsesta saakka iskostanut alitajuntaan, oli hetkessä ohi. Sen jälkeen ei seurannutkaan mitään erityistä, vain lisää tupakkaa ja viiniä. Tai vain viiniä siinä vaiheessa, kun olin lopettanut tupakoinnin.

Katsoin miestä tarkemmin: hänellä ei enää ollut kiire, mutta ei hän silti näyttänyt rentoutuneeltakaan. Hän poltti tupakkaa ketjussa eikä irrottanut otettaan lasista ennen kuin se oli tyhjä.

Ehkä mies oli vain stressaantunut, ehkä hän oli kohtalotoveri. Ehkä hän pitää kulisseja pystyssä, hoitaa vastuullisen työnsä ja huolehtii fyysisestä kunnostaan ja kuluttaa hirvittävät määrät energiaa esittääkseen kohtuukäyttäjää, jolle viini ja tupakka eivät merkitse sen enempää kuin mikä tahansa pieni viaton nautinto.

Koko tämän kahden vuoden aikana, jonka olen ollut absolutisti, haikeuden tunteita on tullut vain muutaman kerran. Eniten niitä tuli ensimmäisen vuoden aikana tilanteissa, joissa olin ensimmäistä kertaa raittiina.

Viime aikoina olen nähnyt pari kertaa unta, jossa juon alkohoholia. Molemmissa unissa join isoissa juhlissa muiden mieliksi, kuuluakseni porukkaan. Aamulla herätessäni olin helpottunut, että se oli vain unta.

Eräs alkoholin muutama vuosi sitten jättänyt kertoi, ettei ole vieläkään löytänyt itselleen yhä hyvää nollaustapaa kuin alkoholi oli. Minusta se oli todella surullista. Että on onnistunut vapauttamaan itsensä tuhoisasta riippuvuudesta, mutta kaipaa sitä yhä. Että on yhä tarve ”nollata” aivot.

Jotta voi oikeasti vapautua, täytyy tehdä muutakin kuin vain pistää korkki kiinni. Jokinhan siinä edellisessä elämässä oli sellaista, joka pisti juomaan liikaa. Täytyy tutustua itseensä ja selvittää, mistä kannattaisi luopua ja mitä pitäisi saada elämään lisää. Mikä tekee pahaa, mikä hyvää? Usein se vaatii rohkeutta ja isojakin muutoksia. Joskus riittää ajattelutavan muuttaminen, vaikka kyllähän sekin vaatii pitkäjänteistä työtä.

Niin imelältä kuin se kuulostaakin, pitää opetella rakastamaan itseään ja tehdä arki sellaiseksi, että siinä viihtyy. Minusta oli alkuun todella vaikea ymmärtää miten sitä oppii rakastamaan itseään. Addiktithan usein häpeävät ja inhoavat itseään.

Itsensä rakastaminen alkaa siitä, että on itsensä puolella eikä enää tee itselleen pahaa. Alkaa tehdä itselleen hyviä asioita, sellaisia, jotka tuntuvat hyvältä ja tuottavat iloa. Lisäksi on opeteltava asettamaan omat rajat ja opittava pitämään niistä kiinni.

Minun vapautumiseni vaati melko isoja askelia: irtisanouduin töistäni päästäkseni muuttamaan pois pääkaupunkiseudulta, jotta minulla on varaa toteuttaa unelmani: pitää hevosta ja alkaa yrittäjäksi. Siinä sai samalla opetella rajojen asettamista ja itsensä puolella olemista. Yllättävän moni pääkaupunkiseudulla asuva tuntui ajattelevan, että muutto toisella paikkakunnalle on suorastaan itsemurhaan verrattava teko.

Nyt olemme asuneet vuoden Hämeenlinnassa ihanassa omakotitalossa (joka maksoi reilusti alle puolet entisestä rivarikolmiostani Espoossa), josta on sata metriä uimarantaan ja kävelymatka kouluun ja tallille. Ystävät ovat myöntäneet, että aika ihanaahan täällä näyttää olevan.

Olen päivittäin onnellinen ja kiitollinen kaikesta, mitä minulla on. Ja minusta tuntuu, että kaikki on mahdollista. Olen todella läsnä elämässäni ja tunnen riemua kaikesta kauniista, mitä näen: lumesta pihlajanmarjojen päällä, auringonnoususta, sateenkaaresta, täysikuusta, tyttäreni naurusta… Se on huikea fiilis – ihan kuin joskus lapsena.

Siksi varmaan riippuvuudesta irti päässeitä pidetään hurahtaneina: sitä hurahtaa elämään, kun löytää monen vuoden jälkeen elämänilon. Se ilo tulee pienistä asioista, joita osaa arvostaa, kun ne on joskus kadottanut.

Ajattelin seuraavaksi luoda tähän blogiin eri kategorioita tyyliin: ”Mistä tietää onko alkoholi ongelma?” , ”Nämä asiat muuttuvat, kun jätät alkoholin”, ”Miten raitistua helposti ja ilolla”.

Otan mielelläni kommentteja ja toiveita vastaan! Ja jos haluat lähettää oman tarinasi vaikka nimimerkillä julkaistavaksi, voit lähettää sen sähköpostitse etunimi.sukunimi (at) hotmail.com tai kirjoittaa sen kommenttiosioon.

Mukavaa isänpäivää kaikille!

Ira Koivu