OLEN Liisa, 59-vuotias yliopistotutkija ja -opettaja. Havahduin varmaankin jo kymmenkunta vuotta sitten siihen, että käytin liikaa alkoholia.

OLIN ollut lähes raitis 40-vuotiaaksi saakka, mutta avioero, rankat elämänvaiheet ja alkoholistiperheen traumaattisten lapsuusmuistojen herääminen saivat minut tarttumaan oluttölkkiin näinkin myöhään. Riippuvuuteni kehittyi pikkuhiljaa, noin 10–15 vuoden aikana. Viimeisen viiden vuoden aikana voi puhua jo ongelmasta, sillä tissuttelin viikonloppujen lisäksi jo arki-iltaisinkin.

ETENKIN korona-aika teki juomisen mahdolliseksi, kun työt tehtiin puhtaasti etänä. Tissuttelu alkoi vähitellen muuttua yhä humalahakuisemmaksi. Jos joskus muutama tölkki lonkeroa tai olutta riittikin, niitä alkoi mennä kuusi tai kymmenenkin tölkkiä illassa. Välillä olin viikon tai pari juomatta, kunnes sama tahti jatkui tai kiihtyi. Loppuvaiheessa huomasin, miten juominen eteni sykleissä: muutama viikko selvin päin ja vastaavasti muutama viikko lähes jokailtaista tissuttelua. Viiniä tai väkeviä juomia en harrastanut.

ONGELMANI ei näkynyt muille paitsi puolisolleni, joka ei kuitenkaan juuri puuttunut asiaan. Hän näki vain ne muutamat juodut tölkit, eikä tiennyt, että kaappien kätköissä oli lisää tyhjiä ja täysiä tölkkejä jemmassa. Tissutellessani muutuin hiljaiseksi, viihdyin omissa oloissani lukien tai käsitöitä tehden ja menin aikaisin nukkumaan. Kukaan ei tiennyt, miten humalassa saatoin olla.
En käyttänyt alkoholia muiden ihmisten; työkavereiden, ystävien tai lasteni nähden, ainoastaan yksikseni.

VETÄMÄTÖN olo, alakuloisuus ja ahdistuneisuus alkoivat olla joka-aamuisia tuntemuksia. Ne eivät helpottaneet juurikaan juomattomina aikoina, vaan saivat aloittamaan tissuttelun aina uudelleen. Työhöni juomiseni ei vielä vaikuttanut, sillä saan itsenäisesti päättää tutkimus- ja opetustöiden ajankohdat. Loppuvaiheessa aloin sammuttaa myös työn tuottamaa ylivireyttä ja aivomyrskyä tissuttelemalla.

HAVAHDUIN alkoholiongelmaan jo muutamia vuosia sitten, ja kävin AA-ryhmissä sekä verkko- että lähitapaamisissa. Koin niissä voimakasta ulkopuolisuuden tunnetta, enkä millään voinut allekirjoittaa ja leimata itseäni kapean ihmiskäsityksen mukaisesti alkoholistiksi. Askeltyöskentelyn idea jäi myös hämäräksi. Koin sen tuottavan enemmän pahoin- kuin hyvinvointia ryhmissä, missä ei ollut ammatillista apua saatavilla. Lisäksi olisin kaivannut yhteistä keskustelua — en yksinpuheluja, joissa ihmiset purkivat pahan olonsa toisten niskaan. Lähdin kokouksista entistä kuormittuneempana ja syyllistin siitä itseäni.

VIIME kesänä löysin Piia Koivumäen tutkimusartikkeleita, jotka käsittelivät päihdeongelmaa kokonaisvaltaisesti: osana ihmisen elämänkulkua, ja suhteessa ihmisen kehollisuuteen, henkiseen ja psyykkiseen olemiseen sekä elämäntilanteeseen, -historiaan ja ympäristöön. Tämä näkökulma avasi minulle ihan uusia oivalluksia paitsi oman alkoholin käyttöni alkamisesta ja etenemisestä, myös muutoksen mahdollisuudesta.

KUN huomasin, että Piia toimii asiantuntijana Soberistissa, liityin valmennukseen saman tien.  Nyt olen ollut soberisti kolmisen kuukautta. Olen saanut voimavaroja, motivaatiota ja minäpystyvyyden tunteen vaikuttaa itse omaan hyvinvointiini, johon päihteettömyys kuuluu yhtenä osana. Käyn psykoterapiassa ja teen päivittäin kehollisia harjoituksia, joiden huomaan auttavan merkittävästi sellaisten tunnetilojen kohtaamiseen ja hyväksymiseen, joita aiemmin turrutin tissuttelulla. Soberistina terapia ja kehoharjoittelu vaikuttavat ihan uudella tavalla.

KOKONAISVALTAISUUS, omien voimavarojen tunnistaminen ja käyttäminen, sekä keskustelut muiden valmennukseen osallistuvien kanssa ovat parasta Soberisti-valmennuksessa. Suosittelen Vapaudu viinistä helposti ja ilolla -valmennusta kaikille, joita kiinnostaa omaehtoinen, vapaaseen valitsijana olemiseen ja kokonaisvaltaiseen ihmiskäsitykseen pohjautuva tapa elää holitonta, mutta holistista ja hyvinvoivaa elämää.