Soberistin tarina: ”Perustelin juomisen jatkamista sillä, että kaikkihan tissuttelee viikonloppuisin”
OLEN 39-vuotias nainen.
Suhteeni alkoholiin on lähes aina ollut hyvin ristiriitainen: alkoholi on edustanut minulle ”kainalosauvaa”, jolla olen lääkinnyt kuormitusta, stressiä ja ahdistus- ja paniikkioireita. Toisaalta minulla on traumoja läheisteni alkoholinkäytöstä, joten olen samalla vihannut alkoholia.
OLIN ”viikonloppu-viinittelijä”, mutta lomalla viiniä, lonkeroa ja siideriä meni myös pitkin viikkoa fiilistelyn merkeissä. Nollasin työviikon viinillä joka perjantai ja lauantai.
JO keskiviikkona aloin miettiä, mitähän punaviiniä sitä tulevana viikonloppuna ostaisi. Määrät alkoivat pikkuhiljaa kasvaa, ja ennen alkoholista vapautumista join pullon viiniä kaksi kertaa viikossa, ja saunasiiderit päälle.
Hain viinin tuomaa “humahdusta”, jolloin kaikki ikävä mukamas nollautui päästä, ja pääsin euforiseen tilaan. Jäin koukkuun siihen tunteeseen, ja viinittelyjen jälkeen vihasin ja soimasin itseäni.
OLIN kierteessä: join helpottaakseni oloa, mutta siitä seurasi aina entistä huonompi olo, josta toipuessa meni monta päivää – kunnes taas perjantaina sai korkata uuden punkkupullon.
TEIN lopettamispäätöksiä lähes joka viikko usean vuoden ajan. Latasin joka maanantai jonkun sober-sovelluksen puhelimeen, jonka sitten poistin viimeistään perjantaina, kun sorruin punaviiniin.
Tahdonvoima ei vaan riittänyt, ja palasin aina vanhaan toimintamalliin. Ennätykseni oli kaksi viikkoa juomatta, ja sekin kaatui siihen, että aivopesin itseni uskomaan, ettei minulla ole ongelmaa. Perustelin juomisen jatkamista sillä, että kaikkihan tissuttelee viikonloppuisin.
Pari kertaa kävin A-klinikalla juttelemassa viinin juonnistani, mutta siellä ongelmaani vähäteltiin. Koin, että alkoholinkäyttöäni pidettiin ns. normisettinä.
OLEN nyt ollut raittiina, soberisti, himpan yli kolme kuukautta, pian 100 päivää.
Elämäni on muuttunut täysin. Ajattelen, että oli elämä ennen soberismia, ja nyt soberistina.
Koen suurta vapautta, ja itseinho ja syyllisyys ovat lähes väistyneet. Hetkittäin vielä vanha minä kolkuttelee ovella, ja silloin soberisti-siskoilta yhteisössä saatu vertaistuki on ollut korvaamatonta.
NYKYÄÄN ajatukset ovat kirkkaat ja nautin elämästä monin eri tavoin. Näen ympärilläni kauneutta, ja olen löytänyt paljon uusia tapoja rentoutua.
Nyt jälkikäteen ymmärrän, kuinka sumussa elin aiemmin, ja miten viini hallitsi elämääni.
Olin jatkuvasti väsynyt ja iloton, itseinhon syövereissä vellova perheenäiti. En arvostanut itseäni lainkaan.
MINUSTA tuntuu, että olen ikään kuin löytänyt itseni – sen ihmisen, kuka oikeasti olen. Elän ja hengitän joka solulla, ja koen ansaitsevani hyvää.
Myös perhe on huomannut muutoksen: en enää vello itseinhossa, ja olen ollut ollut miehen ja lasten mukaan paljon toimeliaampi ja energisempi.
Jotkut ovat sanoneet minun hoikistuneen. Moni kehuu kauniiksi, se hämmentää.
OLEN kyllä itsekin huomannut, että iho ja silmät on selkeästi kirkkaammat ja turvotus on vähäisempää. Migreeni, paniikkikohtaukset ja ahdistus/masennusoireet ovat vähentyneet merkittävästi.
Kokonaisvaltainen hyvinvointi on lisääntynyt, ja tiedon jano ravinnon merkityksestä hyvinvointiin on valtava. Liikuntamäärät ovat lisääntyneet merkittävästi.
SOBERISTIN metodissa minua auttoivat ilo ja positiivisuus. Siinä keskitytään olemassa olevaan hyvään, ei vellota menneessä eikä syyllistetä. Itsemyötätunnon merkitys on ollut isossa roolissa.
Uskotko, että korkki pysyy kiinni loppuelämän?
Uskon ja tiedän sen. Vanhaan ei ole paluuta.
